Minä ja malmi

Disclaimer: I talk about philosophical approach to my weight training hobby. I really could not write this properly in Englsh, but worry not, probably only I and Geek Savant really care about all this.

Eilen aamulla HIIT-treenin jälkeen kulutin varttitunnin vessassa pidättelemällä oksennusta ja sylkemällä limaa. Jälkeenpäin vaimoni kysyi minulta “Miksi teet noin?” Olisinhan voinut saada miltei saman hyödyn paljon vähemmällä vaivalla.

Yllätyin sillä en ollut valmistautunut selittämään tapaani lähestyä harrastustani, (kysymys ei koskaan edes juolahtanut mieleeni) ja jouduin pohtimaan vastausta pidemmän aikaa. Miksi hakemalla haen kaikkein raskainta mahdollista suoritusta johon kykenen?

Vastaus löytyy kysymyksenasettelusta. Teen harjoitukseni juuri sen takia että haluan haasteeni olevan mahdollisimman vaikea. Itsensä voittaminen ei merkitse paljoakaan jos et koe toimivasi kyvykkyytesi äärirajoilla. Kirjoittaminenkaan ei tunnu minusta miltään jos en tuottamaan aikaisempia töitäni parempaa tekstiä. En hyväksy sitä että olisin jo saavuttanut rajani.

Juha Seppälä ehkä paremmin kuin kukaan ilmaisee asian novellissaan Voimanoston dimensiot. Hänen mukaansa rautojen nostelu…

“…on hybristä, uhmaa ihmisen osaa, jumalia ja fysiikan lakeja vastaan.”

ja

“…on eksistenssifilosofian äärimmilleen vietyä ja konkretisoitua rajankäyntiä ja sovellusta. Vieraantumisen aste mitataan siinä kiloina...”

Pidän saliharjoittelun itsenäisyydestä ja yksinäisyydestä. Edes treenikaveri salilla ei ole ensisijaisesti ystäväsi (vaikka tama asianlaita muuttuu salin ovesta ulos astuttaessa) vaan apukeino tavoitteittesi saavuttamiseen. Olen nähnyt isojen miesten lyövän toisiaan päin näköä testosterone-tasojen nostamiseksi, ja vielä kiittävän jälkeenpäin. Mitä tahansa jotta rauta nousisi. Seppälä sanookin:

”...Edessäsi on kylmä, eloton tanko. Olet yksin maailmassa. Kukaan ei sinua auta. Se on kohdattava kuin kuolema...”

Saleilla jossa viihdyn parhaiten on tunnelma jollaista en ole löytänyt mistään muualta maailmassa. Pukuhuoneet ovat pyhiä paikkoja. Ei ole hierarkiaa, vaan ainoastaan hiljaisia miehiä jotka pohtivat juuri loppuneita treenejään tai psyykkaavat itseään kohta alkavaan koitokseen. Nirvanaan vaipunutta ei sovi häiritä. Kaikki tietävät vaistomaisesti miten olla, lukuunottamatta jokaiselle salille pesiytynyttä omaa kylähullua jonka pölinää siedetään enemmän tai vähemmän hyväntahtoisesti.

Toki jonkinlainen epävirallinen Ja näennäinen arvoasteikko on olemassa. Pienemmät katsovat kunnioittavasti yli satakiloisia järkäleitä ja supisevat hiljaa keskenään kun ovat varmoja ettei jätti näe heitä. Mutta tämä on kuintenkin silmälumetta, silä kaikkein vahvimpien ja suurimpien kanssa keskustelu on valaisevaa touhua. Useimmat ovat aloittaneet 45-kiloisina päähänpotkittuina rääpäleinä. Motivaatio näillä (usein koulukiusauksen kohteiksi joutuneilla) yksilöillä on pohjaton. He voivat tehdä kolme sarjaa kyykkyjä, käydä välillä oksentamassa, ja silti palata takaisin salille hoippuvin jaloin tekemään kolme sarjaa lisää. Seuraavan päivän hirvittävä lihassärky on kuin palkinto, urhoollisuudesta saatu mitali.

Voimailulajeja harrastavia pidetään usein narsisteina ja egoisteina. Jos arvostelijat näkisivät voimaharjoittelijoiden pään sisälle he yllättyisivät. Loputon oman riittämättömyyden tunne korventaa heitä. Ei pidä kuitenkaan luulla että kyse olisi negatiivisesta energiasta. Juuri tämä ehtymätön kehittymisen jano tekee heistä dynaamisempia, vie heidän persoonallisuuttaan eteenpäin, ja opettaa nöyryyttä: voit olla miten vahva tahansa, mutta on aina olemassa isompi rauta jota et saa liikahtamaankaan. Tästä säännöstä ei kukaan ole poikkeus –edes Jumala ei tiedä mitä tapahtuisi jos hän loisi kiven jota ei jaksa nostaa.

Tiukan ohjelman ja ruokavalion seuraaminen tuo elämään suunnattoman tarkoituksellisuuden tunteen. On suunnitelma jota seurata, päämäärä johon pyrkiä. Monille ihmisen onnelisuuden ainekset siis ovat koossa.

En nosta painoja illuusioden luomiseksi -olen nörtti, en koskaan edes väittäisi mitään muuta, sillä tosiasiat puhuvat puolestaan: teen videopelejä työkseni, luen pinon kirjoja joka viikko, en viihdy pubeissa ja klubeissa, ja koulun urheilu väikkyy mielessäni karmeana aaveena. Tiedän että en tule koskaan olemaan edes tasolla jolla voisin osallistua kilpailuihin, ja ymmärrän toki että aika tulee ryöstämään kaikki saavutukseni. Mutta minä aion harata vastaan viimeiseen saakka. Ehkä on vain kyse perusluonteestani. Tämä on minun ja rautamalmin välinen asia.

Posted by Dragon at 20 June 22:39, 2004